KOTISEUDULLE SORTAVALAAN 2013

 


Suvun risteilyllä Laatokalla suuntana Nuikan lahti


”Lämmin ilma, lämmin tunnelma, kauniit maisemat, ilo ja nauru ovat jääneet mieleeni.”  - Helena -


-"Meidän mielestä matka oli oikein onnistunut ja päällimmäisenä jäi mieleen iloinen rupattelu ja nauru! Oikein rentouttava ja mukava reissu kaiken kaikkiaan."

 "Mun mielestä se Valamo oli ilman muuta kaikkein paras ja oli hyvä, että otettiin se koko päivän reissu

Ihan kiva se su troolariristeilykin oli ja sai käsityksen siitä miten iso se Laatokka tosiaan on ja miten vähän rannoilla on asutusta / mitään vesiliikennettä ylipäätään. Myös Ruskealan marmorilouhos oli edelleen nyt toisen kerran jälkeen hieno paikka."

 "Valamo oli ykköspaikka"

"Pidin eniten retkestä Nuikan lahdelle"

" Paras matka ikinä! Seura oli mieluinen. Kiitokset kaikille mukana olleille,  ja että saimme osallistua matkalle. Kaikki oli kuulemma niin hyvin järjestetty." ( suvun ulkopuolinen mukana ollut)


"Kuhavuori oli myös upea paikka"




Kun Sukuseura Nuikka Sortavalaan ja Valamoon lähti



Kaunis Nuikan lahti – Sortavala ja Valamo - sukuseuramme matka heinäkuussa 2013


 

Perjantaina 12.7.2013 oli Sortavalaan lähtevällä Nuikan suvun matkalaisilla aikainen herätys. Lahdesta oltiin lähdetty liikkeelle jo puoli viiden aikaan, me pääkaupunkiseudun asukit kello kuusi ja Porvoosta Helena tuntia myöhemmin. Viimeiset matkalaiset Seppo, Maisa, Karita ja Hannu poimittiin kyytiin rajalta Wärtsilästä. Matkan johtajana toimi Nuikan sukuseuran pj Martti Nuikka. Saimme nauttia Martin selkeästä ja rauhallisesta puheesta matkan aikana. Niiralassa rajan yli hyppäsimme noin klo 13. Kolmelta iltapäivällä istuskeltiin jo Venäjän puolella taukopaikalla. Matka oli hyvässä vauhdissa!

 

Meille Venäjän ja Karjalan matka oli ensimmäinen laatuaan. Olimme kyllä tietoisia hankalista rajamuodollisuuksista ja Venäjän erilaisista oloista, eli ei nuo nyt ihan yllätyksenä tulleet. Mukavassa seurassa ja huumori silmäkulmassa kaikki näytti kuitenkin yllättävänkin positiiviselta. Matka sujui kokonaisuudessaan ilman suurempia kommelluksia. Kukaan ei kohdannut pitkäkyntisiä, joista kovasti varoiteltiin, eikä kukaan loukannut itseään.

Näin ensikertalaisena olin varautunut näkemään sotkettuja ja rikottuja paikkoja, yleistä siivottomuutta yms., mutta sitäpä ei ollutkaan. Infrastruktuuri oli Suomeen verrattuna kehnolla tasolla, mutta kehittyvä kuitenkin. Silmä tottui aika pian yleisesti talojen ulkopintojen huonoon kuntoon, vaikka se jaksoikin hetkittäin ihmetyttää.

 


Hotelli Sortavalaan saavuttiin perjantaina puuduttavan istumisen jälkeen. Huh, mikä talorumilus! Sisällä kuitenkin odotti ihan toimiva ja tilava hotellihuone omalla kylpyhuoneella ja hyvillä sängyillä. Nälkä jo kurni ja odotimme innolla illallista, joka tarjoiltiin läheisessä ravintolassa ja luultavasti paikallisen mittapuun mukaan hyvinkin tasokkaassa sellaisessa. Pöydät odottivat seuruettamme ja kaikille oli valmiiksi kaadettu haalean lämmintä mehua. Onkohan venäläinen tapa? (Ja suomalainen jättää juomatta!) Alkuruokana kaalisalaattia etikalla mehustettuna, no se nyt ainakin oli paikallista. Pääruokana pala lohta kuorrutettuna kananmunalla ja keitetyillä perunoilla. Hauskaa oli, kun kaikki saivat ateriansa samaan aikaan ja samaan aikaan ne myös kerättiin pois. Tehokasta ja säntillistä, mutta olisihan sitä voinut istuskella vähän pitempään. No eipä muuta kuin lämpimään ja kauniiseen iltaan kävelemään. Matti, Kirsi, Tapio, Ella, Kati, Virpi, Eino, Raija, Taina ja Juha oli konkkaronkka, joka tutustui vielä Piipun Pihaan iltakävelyllä ennen nukkumaan painumista.

 

Lauantaiaamuna 13.7. oli edessä retkipäivä Valamoon. Ennen sitä aamupala, jonka laatu toistui samana jokaisena aamuna: valmiiksi eteen tuotuna kaksi viipaletta kestomakkaraa, yksi kinkkumakkarasiivu, kivikova kananmuna, kaksi kurkkuviipaletta ja puoli viipaletta tomaattia oikein ohuiden vaaleiden leipäpalojen kanssa. Ja iso ruukullinen makeaa ohravelliä joka pöytään. Kahvia tietysti! Henkilökunnalle taisi paljastua kahden aamun jälkeen, että kahvi on suomalaisten kansallisjuoma, jota litkitään varsinkin aamiaisen yhteydessä lähes litroittain. Lähtöpäivän aamuna sai tuota jaloa juomaa tasan yhden kupillisen ja senkin odottelun jälkeen.

 

Valamoon lähdettiin aluksi astumalla tutuksi tulleeseen bussiimme. Se vei meidät kilometrin päähän Sortavalan satamaan. Kaijassa kellui pari kantosiipialusta, joista toiseen ahtauduimme muiden turistien kanssa. Kun alus sai koneensa lämpimäksi, kohosi se suksilleen ja ajoi meidän iloisen porukan n. 30 solmun (55 km/h) nopeudella Valamon saarelle. (Koska kaikenlaiset vesipelit ovat kiinnostukseni kohteena, niin tongin hieman tietoja tuosta meitä kyydinneestä veneestä. Siinä on tyypistä riippuen tiettävästi n. 1000 hv:n V12 meridiesel, kulutus 165 kg polttoöljyä/h ja tyypillinen nopeus 29 – 33 s. Tasaista menoa hyvällä säällä sekä edullista, jos ottaa huomioon matkustajamäärän. Huonona puolena voi pitää aaltoherkkyyttä. Helposti jätetään ajamatta, jos aallonkorkeus lähestyy kahta metriä.) Saari ja Valamon kirkon torni alkoi näkyä horisontissa heti kun pääsimme pois saariston suojasta. Valamon satama, Luostarin lahti, oli suojainen ja paljon luontoa ympärillään pitävä kaunis paikka. Kameramme olivat kovalla käytöllä heti alusta alkaen. Oppaanamme saarella toimi hyvää suomea puhuva nainen, jonka tietomäärä paikasta oli vaikuttava, mutta ainakin allekirjoittaneen vastaanottava muistikapasiteetti täyttyi ensimmäisen puolen tunnin aikana. Olin kuvitellut paikan hiljaiseksi ja nukkuvaksi, mutta sehän olikin täynnä elämää. Tietysti väriä toi melko suuret turistimäärät, mutta myös saarella vakituisesti asuvat ja työskentelevät olivat paljon esillä. Munkkejakin näimme kulkemassa. Eläimistä jäi mieleen monet vapaana kulkevat koirat ja kissat. Ovat siellä eläinrakkaita. Pääkirkkoalueella ei saanut kuvata ja puhelimet piti olla äänettömällä. Upea oli kirkko sisältä. Yllätys oli, ettei se ollut kovin suuri, neljän pylvään varaan ja ympärille rakennettu. Sivukirkossa saimme kuunnella mieskuoron esittämänä viisi kirkkosävellystä. Yksi laulajista oli Vladimir Miller, Euroopan matalin basso. Vaikuttavaa, kaunista. Kierrellessä tuli nälkä. Puolipakollisten satamassa olevien myyntikojujen jälkeen aluksemme vei meidät saaren länsipuolelle. Meille tarjottiin lounas vanhassa ruokalassa, joka oli nyt tilausravintolakäytössä. Se sijaitsi korkealla mäellä yhden skiitan ja sivukirkon vieressä. Saimme maukasta kaalikasviskeittoa alkuruokana ja pääruoaksi, kuinka ollakaan paistettua lohta kera makaronin. (Kirjo)lohi oli luostarin omasta kalankasvattamosta. Munkit eivät syö lihaa. Sitten oli vapaata aikaa. Osa palasi jo satama-alueelle aikaa kuluttamaan. Puolet meistä lähti oppaan johdolla kapuamaan nk. Öljymäelle via Getsemane. Nimet olivat Luostarin antamia paikan nimiä. Getsemanessa oli jälleen yksi sivukirkko ja skiitta. Öljymäelle noustiin pitkää polkua pitkin ja periltä avautui huikea näkymä kapeaan salmeen ja edelleen luoteeseen Laatokalle. Valamolla kului koko lauantai, kyllä kannatti. Hyväntuuliset matkalaiset palasivat kantosiipialuksen kyydissä Sortavalaan illansuussa.

Siistiytymisen ja illallisen jälkeen kaikki tanssihaluiset saivat bussillamme menokyydin lauantai-illan rientoihin Piipun Pihaan. Taas naurettiin ja pistettiin jalalla koreasti, eikä haitannut vaikka parketin virkaa toimitti betonilaatta.

 

Sunnuntai 14.7. oli jälleen täynnä toimintaa. Aamiaisen jälkeen suuntasi bussi länteen kohti Nuikan lahtea. Kävimme katsomassa vanhat paikat, kivijalat ja kaivot. Paikalliset nykyiset asukit eivät juurikaan meistä piitanneet, vaikka tuskin siellä kovin usein pikkuteitä marssii urheilujoukkueen kokoinen sakki valkoiset Nuikka sukuseuralippikset päässä. Paarmat olivat meistä kyllä kiinnostuneita. Paikka oli kaunis ilmaa myöten, usea meistä näki paikat ensi kertaa. Paluumatkalla kävimme vielä Jaakkiman puolella.



Iltapäivällä oli vuorossa veneretki Laatokalla. Siispä taas satamaan. Veneeksemme osoittautui tällä kertaa troolari. Hauskaa! Pelastusliivit päällä herätimme toisillemme hilpeyttä. Alun perin oli tarkoitus käydä katsomassa Nuikan lahtea Laatokalta käsin. Tutkittuamme merikorttia aluksen kipparin kanssa todettiin, ettei kaksituntisemme riitä kuin menomatkaan sinne. Lisäksi oli epävarmaa pääsisikö troolari yhdestä matalasta kapeikosta läpi, joten teimme kierroksen saaristossa. Pienet perinteiset troolarit ovat aina hitaita. Niiden rungon muoto on sellainen, että ns. runkonopeus on matala, eikä sitä voi juurikaan ylittää vaikka konetehoa lisättäisiin. Putinin huvila ja jahti katsastettiin ja kuvattiin. Saimme aikaan jonkinlaista liikehdintää ja turvamiesten kiikarointia rannalla. Martti kysäisi minulta veneen kannella mitä eroa on Laatokalla ja merellä. Sanoin silloin, että väri. No se on yksi, mutta aistein havaittavaa on sen tuoksu. Se on pehmeä ja makea, kuten järvillä yleensäkin, suolaisuus puuttuu, jota merellä on aina ja sillä on oma arominsa. Rannoilla ei kasva myöskään merileviä, jotka tekevät ainakin Itämeren rantaviivoista vihertäviä. Veneretken päätyttyä toteutimme Tainan kanssa haaveemme päästä Laatokkaan uimaan. Ranta ei nyt ollut tarkoitukseen erityisen houkutteleva, mutta sinnepä pulahdimme. Uin kierroksen meitä kuljettaneen troolarin vieressä. Sukelsin, silmät avattuani en nähnyt juuri mitään. Noin puoli metriä valo jaksoi siivilöityä veden läpi. Lienee humuspitoista ainakin tuolla osalla Laatokkaa. Vesi maistui makealta. Koskapa ei ollut sopivaa paikkaa vaatteiden vaihtoon, talsimme sivukatuja pitkin katseita vältellen hotellille housut uima-asujen kastelemina suihkuun.

 

Sunnuntaipäivän päätteeksi oli ohjelmassa käynti Ruskealan marmorilouhoksella. Sinne lähdimme ilta kahdeksalta. Kiersimme louhoksen ympäri ilta-auringossa sinne tehtyä polkua pitkin. Louhos oli täyttynyt vedellä, joka oli todella kirkasta. Näkyvyys 15 - 18 m. Paikka oli muodostumassa suosituksi matkailukohteeksi myyntikojuineen ja aktiviteetteineen. Meille sopi hyvin myöhäisempi ajankohta, kun kävijöitä oli vähän. Louhokselta palatessamme kävimme Ruskealan vanhan pappilan Herran Kukkaron pihassa. Paikalle on suomalainen vanha mies Kalevi Keinonen elämäntyönään rakentanut talkoo voimin luterilaisen kirkon, joka paloi viime talvena.

 

Maanantai 15.7. oli kotimatkapäivä. Matkalla vielä pysähdyimme Tohmajoen Ahinkoskella, joka on kuulemma ollut taiteilijoidemme suosiossa. Nyt alueesta oli tehty retkeilykohde ja kulutuksen jäljen näkyivät selvästi.

Rajalla keksittiin venäläisten puolesta taas kaikenlaisia keinotekoisia matkaa hidastavia tärkeitä asioita, mutta siitäkin selvittiin ja jokainen pääsi takaisin kotimaahansa bonuksena yksi tunti lisää vuorokauteen.

Linja-autokuskinamme toimi koko matkan ajan kokenut Venäjän kävijä Matka Majureilta.

 

Teksti

Juha Leino

 


Matkakuvia ja videotraileri on suvun jäsenten käytettävissä yhteisessä nettialbumissa = Picasa-verkkoalbumi, kuvia katsoaksesi tarvitset katseluluvan. Sen saat kirjoittamalla pyynnön sähköpostitse osoitteella webmaster(at)nuikka.fi. 

Toimitus - kuvia ei saa kopioida, oikeudet niihin ovat Sukuseura Nuikalla.

Tässä linkki verkkoalbumiin! Edellyttää, että olet kirjautunut Picasa-verkkoalbumiin!